Historian oppia tuhansille kuopiolaisille: Lauri Simojoki täytti 80 vuotta

Monet Kuopiossa koulunsa viime vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä käyneet muistavat lehtori Lauri Simojoen innostavat historian oppitunnit. Viitisentoista vuotta sitten eläkkeelle jäänyt, tuhansille oppilaille tietoa jakanut ja hiljattain 80 vuotta täyttänyt Simojoki asuu tätä nykyä Petosen Pyörönkaarella. Muisti alkaa hieman tehdä tepposiaan, mutta kun hän pääsee juonesta kiinni niin tarinankerronta saa siivet alleen. Ja kerrottavaa riittää.

– Ensimmäisen opettajanpaikan sain Haapamäen yhteislyseosta, vuosi taisi olla 1967. Se oli lyhytaikainen sijaisuus, mutta siitä se opettajan ura lähti.

– Noihin aikoihin koulupolitiikka oli aika värikästä, kerrankin sain puhelinsoiton erään maaseutukoulun johtokunnalta, ettei minua valita opettajaksi vaikka sama henkilö oli jo aiemmin ilmoittanut tulleeni valituksi. Minua kai epäiltiin vasemmistolaiseksi, muistelee Simojoki.

– Kuopiossa avautui sitten myöhemmin Tyttölyseossa eli Tipulassa historian opettajan paikka. Yli 40 oppilasta luokassaan ja luokkia yhdeksän, eli lähemmäs neljäsataa opetettavaa joka vuosi.

Seitsemisen vuotta Petosella asuneen Simojoen eläkepäivissä ei hänen mukaansa ole paljoa hurraamista.

– Enpä ole eläkkeellä olosta juuri koskaan nauttinut. Olen jonkin verran tehnyt kirjoitushommia, niistä minä todella tykkäsin enemmänkin kuin opettamisesta. Kirjoitin mm. kauppaoppilaitoksen historian ja sain työskennellä opiston arkistossa. Se oli itsenäistä hommaa, muistelee Simojoki ja katselee neljännen kerroksen ikkunasta avautuvaa maisemaa.

– Onneksi ovat harventaneet puita tuosta vastapäätä, niin näkee vähän kauemmas. Mukava katsella ulos, näkee ihmisiä ja autoja.

 

Lauri Simojoen Petosen kodissa on muistoja isästään Elias Simojoesta, joka oli paitsi kansan hurmokseen saanut saarnamies, niin myös Isänmaallisen Kansanliike IKL:n kansanedustaja 1930 -luvulla.

Nuori Lauri ei hyväksynyt isänsä kuolemaa

Lauri Simojokea haastatellessa keskustelu kääntyy väistämättä hänen isäänsä, Suur-Suomea tavoitelleen Akateemisen Karjalaseuran perustajaan, äärioikeistolaisen Isänmaallisen Kansanliike IKL:n kansanedustajaan ja nuorisojärjestö Sinimustien johtaja Elias Simojokeen. 1930 –luvulla IKL vaikutti suomalaiseen politiikkaan varsin laajasti, ja tuossa tehtävässä Elias nousi suorastaan kulttihahmoksi.

– Minä synnyin myöhemmin Veteraanienpäiväksi nimettynä päivänä eli 27. huhtikuuta vuonna 1939. Isänihän kuoli rintamalla seuraavana vuonna, joten ei minulla hänestä kovin paljoa muistikuvia ole. En oikein tiedä ovatko ne todellisia vai pelkästään mielikuvituksen tuottamia välähdyksiä.

– Mutta se miten ja miksi isäni kaatui rintamalla, teki minut myöhemmällä iällä todella katkeraksi ja jopa vihaiseksi. Oliko hevonen tärkeämpi kuin viehättävä vaimonsa ja ainoa poikansa, eli minä? Tätä olen useinkin mielessäni pohtinut.

 

Elias, legenda jo eläessään

Ennen kuin Lauri Simojoki kertoo isästään enemmän, lienee syytä tehdä lyhyt historiakertaus legendasta nimeltä Elias Simojoki (1899 – 1940).

Kiuruvedellä pappina toiminut ja seurakuntalaiset väkevillä saarnoillaan itkemään saanut Elias tunnetaan paremmin poliittisesta urastaan. Edellä mainittujen, jopa fasistisiksi leimattujen järjestöjen edusmiehenä toimineen Simojoen moraalia pidettiin lujana, mutta hänet tiedettiin myös auttamishaluisena ja sydämellisenä ihmisenä. Aikalaistietojen mukaan Elias pelasti monet pientilojen asukkaat vararikolta ja tiedetäänpä hänen antaneen jopa vaatteet päältään niitä kipeimmin tarvitseville. Anteliaisuudella oli myös kääntöpuolensa: rahan ja kaikenlaisen avun vonkaajia riitti tungokseen asti.

Simojoella oli toinenkin, tummempi puolensa. Siinä missä lujasti uskovaisena tunnetun kirkonmies Eliaan parempi minä jakoi auliisti lähimmäisenrakkauttaan, niin toinen Elias kiihotti avoimesti nuoria miehiä vihaan ja väkivaltaan. Hän mm. järjesti yhden Kuopion tunnetuimman punikin, Aarne Hiltusen väkivaltaisen muilutuksen itärajan yli. ”Tämähän on teikäläisten ihannevaltakunta”. Hiltunen haettiin vuoden 1930 kesäkuussa kyytiin Haapaniemen rullatehtaalta.

Talvella 1936 sisäministeriö oli lakkauttanut Simojoen johtaman nuorisojärjestö Sinimustat, joka hieman aiemmin oli sekaantunut Viron äärioikeiston vallankaappaushankkeeseen. Tarkoituksena oli syrjäyttää presidentti Konstantin Päts. Sinimustien korvaajaksi perustettiin Mustapaidat.

IKL:n kansanedustajana vv. 1933 – 1939 toiminut Simojoki sai vuonna 1937 kutsun itseltään sotamarsalkka Mannerheimilta. Marsalkka kielsi Simojoen puoluetta pelaamasta vaarallista politiikkaa ja olemaan ärsyttämättä Neuvosto-Venäjää.

”Tietäkää pastori, että meidän sotilaspoliittinen tilanne on äärimmäisen heikko Jos joutuisimme aseelliseen selkkaukseen Venäjän kanssa, olisimme siihen kovin heikosti valmistautuneita”, tiedetään Mannerheimin tokaisseen Eliel Simojoelle.

Simojoki kaatui Laatokan jäällä käydyissä taisteluissa 25. tammikuuta 1940 – mutta annetaanpa ainoan poikansa Laurin kertoa lisää.

Monisärmäisen Elias Simojoen kaksijakoiset roolit käyvät hyvin ilmi valokuvista: toisessa hänet on kuvattu karismaattisena pappina, toisessa tulisieluisena IKL:n univormuun sonnustautuneena agitaattorina.

Monisärmäinen isä

– Tallessa on valokuvia, joissa olen isän sylissä tai muuten hänen kanssaan. Minulle on epäselvää, mitkä niistä ovat lavastettuja tai muuten oikeita tilanteita.

– Minua ei politiikka ole koskaan paljoa kiinnostanut. Ehkä se johtuu siitä, että isäni politikointi oli hyvinkin kyseenalaista. Toki hänellä oli paljon ystäviä, mutta myös vihamiehiä. Toisekseen olen tiennyt, ettei minusta ole hänenlaisekseen joukkohurmaajaksi, naurahtaa Simojoki.

– Elias oli monisärmäinen persoona. Hänellä oli luonteessaan monenlaisia särmiä, kiihkeitä ja lempeitä.

Simojoki liikuttuu kertoessaan isänsä kaatumisesta rintamalla talvella 1940. Hän on esittänyt itselleen lukuisia kertoja kysymyksen: mikä sai isän tekemään sen minkä hän teki?

– Olin lapsena todella vihainen. Moitin isää, mitä sinä semmoisen kaakin menet lopettamaan ja jätät viehättävän vaimosi ja ainoan lapsesi yhden loukkaantuneen hevosen takia? Hänhän meni kesken etulinjataistelujen ampumaan pahasti loukkaantuneen hevosen ja sai vihollisen luodista saman tien. Oliko tuo hevonen tärkeämpi kuin me? Sodassa on monenlaisia uhreja, mutta isän kohtalo on askarruttanut minua todella paljon.

– Olen kyllä saanut tapahtuneesta enemmän irti kuin mitä julkisesti on ollut tiedossa. Venäläiset olivat joutumassa mottiin, kun yksi hevonen sai suomalaisten kivääritulessa osuman. Hevonen oli huutanut tuskissaan, tätä eivät tapausta tutkineet ole käsittääkseni oikein huomioineet. Voi olla, että haavoittunut hevonen olikin suomalaisten ja venäläiset panneet sen kuormajuhdaksi.

– Haluan nähdä niin, että isän eläinystävällisyys sai vallan, joten hän päätti luoteja uhmaten mennä päästämään eläimen tuskistaan. Ehkäpä isä halusi näin hyvittää sen, että hevosen kaatanut luoti olikin suomalaisten ampuma. Hänelle teki varmasti ilkeää, että tämmöinen tapaus sattui.

Lauri Simojoen eläkepäivät sujuvat hänen mukaansa hitaasti ilman suuria riemunaiheita.

– Tällaiselle puoliksi kaupunkilaiselle ja puoliksi maalaiselle on kiva katsella ikkunasta noita autoja tuolla kadulla, kun oma liikkuminen on rollaattorin kanssa hieman hankalaa, toteaa Lauri ja mainitsee ohimennen siivoojan olevan kohta tulossa.

Haastattelu on päättynyt.

(Lähteet: yle.fi/uutiset, vastarinta.com, eduskunta.fi, sotapolku.fi)

 

Teksti ja kuva:

Heikki Kokko  

Comments are closed.