Kirja-arvostelu: Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä

Leena Lehtolaisen Tiikerinsilmässä ei mässäillä raakuuksilla

Kape Aihisen keittiökaappauksissa hyvin tehty ruoka on kova juttu. Vain elämää -sarjassa laulajien esitykset ovat artistien sanomina kovia. Leena Lehtolaisen mainitaan olevan Suomen rikoskirjallisuuden kovin kirjailija. Kovalla näissä yhteyksissä ja nykysuomen sanastossa siis tarkoitetaan myönteistä ja hyvää.

Leena Lehtolaisen romaani Tiikerinsilmä on ilmestynyt vuonna 2016 Tammen kustantamana. Löysin tämän pehmeäkantisen painoksen Elävän Kaupan valikoimista ja ostin, kun halvalla sain.

Pehmeäkantisen painoksen tiheään painetuista tekstisivuista huolimatta, hupsahdin lukijana ensimmäisiltä sivuilta sanojen lumoavaan pyörteeseen.

Ammattina henkivartija

Leena Lehtolaisen teksti on renessanssimaisen rehevää, kiehtovaa ja kuvailevaa. Pikkutarkkoja, hyvin yksityiskohtaisia selvityksiä ihmisistä, paikoista, maisemista, tilanteista ja tunnelmista. Lopussa jopa analyyttistä selvitystä luonnetyypeistä.

Välillä tunsin lukijana, kuin olisin ollut samaan aikaan satojen vuosien takaisissa tapahtumapaikoissa ja nykyhetkessä.

Lukiessani pakkassää, lumituiskuineen ja tuulineen sattui olemaan samanlainen kuin kirjassa mainittu. Orientoituminen kirjan tapahtumiin ja sisältöön tihentyi.

Tiikerinsilmässä ei herkutella raakuuksilla kuin kirjan loppuosan tiimellyksessä, jossa juonikuvio alkaa lopulta selkiytyä tilannekerronnasta kokonaisuudeksi.

Ajattelin aluksi, että Hilja Ilveskero on kotisairaanhoitaja. Niin hellin ajatuksin hän ajattelee kahdeksaa vaille satavuotiaasta teollisuusneuvos Lovisa Johnsonista. En tuntenut Ilveskeroa entuudestaan, joten ammattina henkivartija ei olisi kirjan aluksi edes tullut ajatuksiini.

Tiikerinsilmä luo omat assosiaatiot tarinaan. Tiikerinsilmän arvoituskin selviää vain lukemalla ja kirjan kansikuva johtaa väärille tassunjäljille. Lovisan kaulallaan kantama, smaragdisilmäinen tiikerinsilmäkaulakoru on vanhalle rouvalle kuin onnen amuletti tai rukousnauha, johon hän tukeutuu tiukan paikan tullen.

Mietin lempeyden lisäksi kirjailijan vihan ja aggression tasoja, kun hän laittaa kirjahenkilönsä pohtimaan kynän tökkäämistä vastustajan silmään, tainnoksiin iskemistä tai granaattiomenan murskaamista toisen ihmisen kasvoihin. Muutamat väkivallanteot jo ajatuksinakin ponnahtivat karmivina Tiikerinsilmä-kirjan viehkon kerronnan idyllistä. 

Tyykitehtailija Johnsonin kodissa käytiin kirjan naishahmojen, Auroran, Raisan ja Helvin kesken aikamoista vääntöä elämästä ja kuolemasta, ihan konkreettisena käsikähmänä. Sankariksi kohosi henkivartija Helvin sijaan kuitenkin Sampo Railo, joka strategisella hetkellä tupsahti taloon. Köysin pinnatuoliin sidotut Lovisa ja Dunjakin pelastuvat.

Jännitystä sopivasti ylläpitävä Tiikerinsilmä sisältää  kuitenkin enemmän rakkautta kuin vihaa. Kaikille ihmisille yhteiset pelontäyteiset elementit, ulkopuoliset uhat ja vaarat on taidokkaasti sanoitettu Lehtolaisen kirjassa.

Monella tasolla koin jonkinalaista kollektiivista ja painajaismaista pelonvirtaa. Kertomuksen edetessä siirryin frisbeekiekon lailla tilannekuvauksista seuraavaan.

 

Teksti ja kuva:
Anu Piironen

Comments are closed.