Öinen bussimatka Petoselle voi olla elämys

Petosen ja Jynkän nuoriso – ja osa aikuisista – suuntaavat viikonlopun iltoina iloisesti keskustaan. Ne joilla ei ole kaveria kuskaamassa, kulkevat bussilla. Ja väkeä riittää.

Kyytiin on hyvä nousta oikealla asenteella, pipoa on löysennettävä, korvat ja mielellään nenäkin suljettava. Tai sitten otettava puolisen tuntia kestävä matka mieltä avartavana seikkailuna. Bussissa on todella tunnelmaa, mennen tullen.

Mutta ensin ajellaan keskustaan.

 

Meno keskustaan

Bussi numero 16, perjantain vuoro 21.50. Pikku-Petosen pysäkillä saa pikkupakkasessa seistä muutaman minuutin yksinään, eikä muita tulijoita kyytiin ole.

Kuljettaja tekee sen mitä kuljettajan on tehtävä, eli rahastaa. Kymmenen markkaa kiitos, kuitti olkaa hyvä.

Auton takaosassa istuu muutama parikymppinen mies, jutuista päätellen Pelastusopistossa on ollut todella rankka päivä ja loput nokipölyt pitäisi päästä huuhtelemaan kurkusta. Miehet ovat ehkä jo valmiiksi sitä tehneetkin.

Bussissa ei ole muita, joten keskustelua pääsee kuuntelemaan sujuvasti. Amarilloon vai Emigrantsiin…? Jälkimmäisessä on biljardi, joten sinnepä siis pelastajien mieli.

Pari, kolme pysäkinväliä eikä ketään nouse kyytiin. Mutta Aittolammentiellä alkaa tapahtua: pysäkiltä pelmahtaa bussiin puolentusinaa viisitoistakesäistä tyttöä ja pari vanhempaa miestä. Kikattava ja tukevasti meikattu tyttöparvi siirtyy -ehkäpä pari siideriä nauttineena- auton takaosaan raavaiden pelastajaoppilaiden tuntumaan. Ilmassa leijuu raskas hajuvesi, omenankukkaa ja ties mitä. Pelastajien puheet koettavat tehdä tyttöihin vaikutusta: näin rankkaa päivää ei opistossa ole ollut ikinä, eikä tule, huh!

Mutta eivätpä tyttöjenkään jutut ole sen pehmompia. Aikuisten miesten tarinat jäävät tyttöjen kovaäänisen kielenkäytön varjoon. Kanssamatkustajat oppivatkin pari nasevaa synonyymia siitä tutusta suomenkielen voimasanasta.

Leväseltä kyytiin nousee kaksi reipasta urheilijanuorukaista, sählymailat kainalossa ja lippis väärinpäin, tietty. Kolmisopesta muutama matkustaja lisää, asiallisesti pukeutuneita nuorukaisia.

Bussin täyttää koko loppumatkan tyttöjen kikatus, omenankukkien tuoksu ja roisit puheet.

Seuraava pysähdys onkin vasta keskustassa. Kaupungintalon kello näyttää vartin yli kymmentä.

 

Paluu Petoselle

Journalistisella vapaudella suoritettu aikaharppaus kello 00.30:een. Sokoksen edessä väkeä tungokseen saakka. Bussi numero 21 täyttyy, vaikka yön viimeinen linja Petoselle lähtee vasta kolmen vartin kuluttua.

Auto on lähes täynnä ja yllättävänkin selväpäistä porukkaa. Kolmen hengen seurueella ei mene jako tasan: kaksi naista ja yksi mies, joka ilmiselvästi haluaisi molemmat, mutta kun ei käy. Miestä harmittaa, mutta olisi vienyt naiset taksilla.

Jotenkin jää vaikutelma, että tässä bussissa istuvat nyt ne, joilta illanvieton keskeytti rahojen ennenaikainen loppuminen ja ne, joilla on lauantai-aamuna muutakin tekemistä kuin potea krapulaansa. Olisiko sittenkin pitänyt harpata viimeiselle vuorolle, vartin yli yhteen?

Tasavallankadulla kyytiin nousee melkoisessa laitamyötäisessä seilaava mies. Harhaileva katse hakee vapaata istuinta, mutta eihän sitä löydy, ei ainakaan noilla silmillä. Tukeva ote tukitangosta ja herra jää heilumaan veltosti keskelle käytävää. Miehen ympärillä ei leiju ainakaan hajuveden tuoksu.

Ikäjakauma on melko tasainen, nuorimmat viidentoista korvilla ja vanhimmat viidenkymmenen. Nuoret eivät vaikuta sen juopuneemmilta kuin muutkaan, paitsi käytävälle pystyyn nukahtanut herra.

Varsin rauhallista menoa Leväselle, jossa kyydistä hyppää – tai oikeammin laskeutuu – kaksi arvokkaanoloista naisihmistä. Tankoa tiukasti otteessaan puristava mies heräilee ja huomaa naisilta vapautuneet penkit. Liikkuvassa bussissa istuutuminen vaatii vesiselvältäkin oikeaa ajoitusta, kolmen promille umpihumalaiselle tehtävä on äärimmäisen vaikea. Mies jääkin seuraavalla pysäkillä kyydistä, pääsemättä istumaan. Seuraan miehen epävarmaa askellusta hangessa siiheksi, kunnes bussikuski on varma, ettei mies horjahda auton alle. Matka jatkuu.

Bussi tyhjenee Pyörönkaarella lähes täysin, porukka hajaantuu omiin tai toistensa koteihin. Ei tappeluja eikä oksentelua, ei edes riitelyä. Normaali perjantai-ilta, vai kuinka?

(Artikkeli on alun perin julkaistu lehdessämme 12. helmikuuta 1997).

 

Teksti: Heikki Kokko

Kuva: Tiina Kokko

 

Autoilijan kootut selitykset

Pysytäänpä vielä tovi autoilun parissa, Seuraavassa tosikertomuksia vahinkoilmoituslomakkeista, joissa autoilija on pyrkinyt lyhimmällä mahdollisella tavalla kertomaan liikennevahingosta. Virheellinen kielenkäyttö vahvistaa, että epäpätevä kirjoitus voi olla lukijalle varsin viihdyttävää.

– Tullessani kotiin ajoin väärään taloon ja törmäsin puuhun, jota minulla ei ole.

– Toinen auto törmäsi minun autooni antamatta varoitusta aikomuksestaan.

– Luulin että ikkuna oli alhaalla, mutta huomasin, että se oli ylhäällä kun pistin pääni sen läpi.

– Törmäsin pysähtyneeseen kuorma-autoon, joka tuli toisesta suunnasta.

– Kuorma-auto peruutti läpi tuulilasini vaimoni kasvoihin.

– Jalankulkija osui minuun ja meni auton alle.

– Kaveri oli joka paikassa kadulla. Minun täytyi kurvata monta kertaa ennen kuin osuin häneen.

– Lähdin tienreunasta, vilkaisin anoppiani ja ajoin padon yli.

– Yrityksessä tappaa kärpästä, ajoin puhelinpylvääseen.

– Olin ostanut taimia koko päivän ja olin matkalla kotiin. Tulin risteykseen ja yksi pensas hyppäsi eteen estäen näkökenttäni ja en nähnyt toista autoa.

– Olin ajanut 40 vuotta kun nukahdin rattiin ja joudun onnettomuuteen.

Comments are closed.