Sputnikilla Neukkulaan 1972: Kaikki alkoi ahketasta

Ulkohuussitauko jossain Viipurin liepeillä. Bussin pysähdyttyä paikalle ilmestyi kuin tyhjästä lauma poikia ostattelemaan purukumia, kuulakärkikyniä ja sukkahousuja.

Matkailu avartaa, ja ennen kaikkea se avarsi viisitoistakesäisen nuorukaisen ensimmäistä ulkomaanmatkaa Kuopiosta Viipurin kautta Leningradiin – ja onneksi samaa reittiä takaisin.

Elettiin kylmän sodan koleita vuosia, mutta mitäpä niistä, sillä matkatoimisto Sputnik järjesti suomalaisnuorille rentoja muutaman päivän bussimatkoja itänaapuriin, joita allekirjoittanutkin tuli pari tehneeksi. Ensimmäiseen ja mieleenpainuvimpaan matkaan läksin lähes puoli vuosisataa sitten maaliskuussa 1972.

Leonid Breznevin johtamaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen liittoon piti laatia viisumihakemus, aivan kuten nykyvenäjällekin. Pumaskan otsikon kyrillisiä kirjaimia en muista, mutta venäjänkielinen teksti vääntyi viäräleukojen suussa muotoon ”ahketa”.

Viikonlopun mittaisen matkan hintaa en sentään ole unohtanut: 150 itse säästettyä markkaa. Hintaan sisältyi Kuopiosta startanneen bussimatkan lisäksi yöpymiset aivan Iisakin kirkon vieressä sijainneessa hotelli Leningratskajassa – silloisenkin mittapuun mukaan se olisi ansainnut korkeintaan yhden tähden. Aamiainen taisi olla borssikeittoa (борщ) teen (чай) ja parin suolakurkkuviipaleen kera. Nuo erittäin etikkaiset herkut tunnetaan Suomessa ”venäläisinä suolakurkkuina”.

Matka Vaalimaan tullin rajatarkastukseen sujui suht rattoisasti. Jokainen voi tosin kuvitella, millaisen älämölön bussilastillinen irtipäästettyjä teinejä saakaan aikaiseksi. Kuski ja venäläisellä aksentilla suomea puhunut opas olivat reissun ainoat aikuiset.

Pian Neuvostoliiton puolelle päästyämme tienvarteen ilmestyivät ensimmäiset purukumin, sukkahousujen ja kuulakärkikynien ostajat: he olivat yleensä meitäkin nuorempia poikia. Mikään noista mainituista ylellisyystavaroista ei kuulunut neuvostoliittolaisen kaupan arkipäiväisiin valikoimiin, joten niiden mustan pörssin arvo oli kohtuullisen kova. Meillä kaikilla taisi olla myytävää mukana läjäpäin, joten kauppa kävi. Jenkki -purukumista ja kynistä – musteen väristä riippumatta – sai muutaman ruplan, sukkahousuista jopa kymmeniä. Matkakassa kohentui mukavasti.

Viipurissa pidettiin hieman pitempi paussi. Ruokailun ja Pyöreään torniin tehdyn pikaisen ekskursion jälkeen matka jatkui kohti suurta ja tuntematonta Leningradia.

 

Omatoimista toikkarointia miljoonakaupungissa

Miliisit olivat yleinen näky Leningradin katukuvassa. Yksi heistä opasti yön pimeydessä eksyneet suomipojat takaisin hotelli Leningratskajaan.

Matkatoimisto Sputnik ei järjestänyt nuorille matkalaisille ohjattuja tutustumiskäyntejä kaupungin nähtävyyksiin, joten jokainen sai tutustua Leningradiin mieltymystensä mukaan. Hotellin viereisessä Iisakin kirkossa (Исаакиевский собор) sentään tuli käytyä.

Jotkut tunsivat kaupunkia entuudestaan sen verran, että osasivat suunnistaa suosittuun diskoon nimeltä Sadko (Садко). Vaan enpä sitä kaverini kanssa maaliskuisen illan pimeydessä löytänyt – kaupungissa kun ei ollut juurikaan mainosvaloja saati muitakaan helposti tunnistettavia maamerkkejä, joiden mukaan ensikertalainen turisti olisi osannut itsensä paikallistaa. Kadunvarsitalojen ikkunoista kajasti muuten yllättävän paljon punaisia ja sinisiä valoja. Jälkeenpäin selvisi, että Neuvostoliitossa vallalla ollut viisivuotissuunnitelmatalous ei pystynyt tuottamaan kirkkaita hehkulamppuja riittävästi, joten kaupoissa oli kansalaisille tarjolla ainoastaan värillisiä. Kaipa niihinkin silmä tottui ajan kanssa. Hehkulamppujen puute ei muutoinkaan liene ollut se suurin arkipäivän ongelmista. Pitkällisen eestaas patikoinnin jälkeen huomasimme olevamme totaalisen eksyksissä. Kaksi viidentoista ikäistä poikaa vieraan suurkaupungin yössä jossain vilkkaan pääkatu Nevski Prospektin (Невский проспект) sivukujilla, eikä harmainta aavistusta mihin päin pitäisi mennä. Taisi poikien mielessä äitikin jo käydä.

Lopulta, aikamme hätäiltyämme ojensimme vastaan tulleelle pitkään mantteliin ja koppalakkiin sonnustautuneelle miliisille oppaalta saadun lappusen, jossa oli hotellimme nimi ja osoite. Ystävällinen miliisi ohjasi meidät trollikkaan, siihen kumipyörillä kulkevaan meluisaan ja mahorkankäryiseen johdinautoon. Mies nousi itsekin kyytiin saattaakseen meidät turvallisesti perille. Iisakin kirkon kohdalle päästyämme tyhjensimme taskuista kaikki mukana olleet purukumit ja kynät miliisin kouraan. Kiitos ja da svidania (До свидания)!

Olipahan neuvostovirkamiehelläkin aihetta hymyyn.

 

Saksalainen sotilas ja Leningradin piiritys

Seuraavana päivänä saimme kuulla, että yhdessä kaupungin hienoimmista hotelleista olisi myös disko. Edellisen illan toikkaroinnista viisastuneina löysimme viereisen kirkon kulmilta vapaan taksin (такси) ja ilmoitimme Volgan kuljettajalle maailmanmatkaajien rehvakkaaseen tyyliin: hotelli Leningrad (Ленинград), spasiba (спасибо) ja da svidania!

Hotelli sijaitsi Neva–joen (Нeвa) toisella puolella, joten meitä varoiteltiin: joen yli johtavat sillat ovat Laatokalle suuntaavan rahtilaivaliikenteen takia ylhäällä kolme aamuyön tuntia kahden ja viiden välillä. Väliäkö tuolla, palaillaan Leningratskajaan, jahka joudetaan.

(Huom! Tätä ei olisi voinut kuvitellakaan tapahtuvaksi vuonna 1972: Voina -taidekollektiivin tempaus kesäkuussa 2010, jolloin ryhmän jäsenet maalasivat Liteyny -sillan pintaan 65 -metrisen peniksen, joka läppäsillan kohottua osoitti suoraan turvallisuuspalvelu FSB:n päämajaa kohti).

Mutta eteenpäin.

Leningrad –hotellin kymmenennessä kerroksessa ei ikäväksemme ollutkaan diskoa, vaan varsin tyylikäs ravintola. Pienestä pettymyksestä toettuamme tilasimme oluet (пиво). Pitää toki muistaa, että Neuvostoliitossa ei alkoholin suhteen ikärajoja tunnettu – tai ainakaan niistä ei välitetty, joten pitkätukkaisten suomipoikien pöytään tuotiin isot olutkolpakot sen enempiä kyselemättä. Niitä miehekkäästi siemaillessa viereisessä pöydässä istunut iäkkäämpi käsipuoli herrasmies kysyi englanniksi, josko sopisi liittyä seuraan.

Viisissäkymmenissä ollut herrasmies kertoi olevansa Berliinistä ja ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa. Kuultuaan, että olemme Suomesta – Saksan taannoisesta asevelimaasta, alkoi tarinankerronta. Mutta ensiksi hän halusi tarjota meille 50 grammaa vodkaa suolakurkkujen kera. Tokihan ne kelpasivat.

Mies oli tullut kaupunkiin muistelemaan toisen maailmansodan aikana käytyä Leningradin piiritystä, jossa hän oli ollut saksalaisjoukkojen mukana syksyllä 1941. 900 päivää kestäneiden ja Saksan kannalta onnettomasti päättyneiden taisteluiden tuoksinassa toisen kätensä kyynärpään kohdalta menettäneen veteraanin silmät kostuivat tuon tuostakin, mutta saksalaisella sitkeydellä hän jatkoi tarinaansa loputtomiin. Kaiken vuodatuksen ymmärtämiseen ei englanninkielentaitomme aivan riittänyt ja keskittyminenkin herpaantui aika ajoin, mutta kohteliaasti nyökkäilimme miehelle aina siihen asti, kunnes viimeinenkin suolakurkku oli syöty ja vodkaryyppy juotu.

Vodkasta, omista muistoistaan ja ties mistä liikuttuneen sotainvalidin kyynelten sävyttämistä puheista ei paljoakaan mieleen jäänyt. Jälkeenpäin toki harmitti, kun ei niin tarkkaavaisesti tullut kuunneltuakaan. Mutta ketäpä teini-ikäistä olisi saksalaisen veteraanin sotamuistot muutenkaan kiinnostaneet, katse kun harhaili enempi baaritiskiin nojailevien minihameisten nuorten naisten suuntaan.

Poistuimme taksilla Leningratskajaan hieman ennen kuin Nevan ylittävät sillat nostettaisiin ylös. Taksikuski antoi kyytimaksusta vaihtorahana kolikon, joka jälkeenpäin tarkemmin tutkittuna havaittiin arvottomaksi peltipyöryläksi. Matkailu avartaa.

 

Vaalimaan tullissa tehotarkastus

Chic! Puolen vuosisadan takaista suomalaista hius- ja takkimuotia. Ne saivat välillä hieman turhaakin huomiota Leningradin harmailla kaduilla, joilla asusteiden pääväri oli musta.

Seuraavana päivänä olikin sitten aika jättää Leningradille haikeat hyvästit. Ennen huoneenluovutusta oppaamme kuitenkin ohjeisti, että olisi kohteliasta jättää muutama kopeekka hotellin kerrosvalvojalle. Leningratskajan jokaisessa kerroksessa päivysti pienen pulpetin takana topakan oloinen maatuska, jonka tärkeänä tehtävänä oli tarkkailla käytävillä toikkaroivien finskituristien edesottamuksia. Huoneeseen eikä huoneesta päässyt ilman valvovan silmän kaiken näkevää haukankatsetta.

Ennen kotimatkaa pistäydyimme vielä parin korttelin päässä sijaitsevassa maitokaupassa. Hyllyt ammottivat tyhjyyttään, mutta jostain löysimme pari keksipakettia, muutaman oluen ja ostipa jotkut vielä vodkaakin kyytipojaksi. Noista jälkimmäisistä seurasikin sitten pientä hupia Suomen puolen tullissa.

Hieman ennen Vaalimaan Neuvostoliiton puoleista raja-asemaa Torfjanovkaa bussiin nousi kaksi tuimailmeistä virkailijaa, jotka komensivat esittämään matkustusasiakirjat. Tullirakennuksen edessä muutama poika käskettiin ulos autosta: siinä sitten seistiin kädet ylhäällä ja jalat harallaan varsin perusteellisessa ruumiintarkastuksessa. Mitään luvatonta ei kuitenkaan löytynyt, mutta olihan se hieman pelottava kokemus. Oppaamme selitti vuolaasti, että kyseessä oli ”normal operatsuuni”, ikonien ja muiden antiikkiesineiden salakuljetus Suomeen kun oli varsin yleistä.

Suomen puolen tullissa sen sijaan kohtelu oli ystävällistä. Tullivirkailijat kuitenkin pyysivät kaatamaan Leningradista ostetut viinakset vessan lavuaariin – sehän tapahtui niin, että yksi kulaus kurkkuun, yksi loraus lavuaariin, yksi kulaus kurkkuun ja sitä rataa Virkailijat naureksivat vieressä.

Vaikka isommilta ongelmilta äitivenäjän matkalla vältyttiin, niin tullista selvittyämme bussin täytti varsin vapautunut tunnelma.

Seuraavan reissun Leningradiin teinkin sitten pari vuotta myöhemmin – ja sen jälkeen vielä kertaalleen itänaapuriin, Mustan meren rannalle Sotshiin joskus 1980 –luvun alussa, kymmenisen vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista joulukuussa 1991.

Nykyinen Venäjä ja ennen kaikkea Pietari on siis vielä näkemättä. Kaupungin monista nähtävyyksistä kannattaa kokea ainakin nämä: Eremitaasi, Pietari-Paavalin linnoitus, Iisakin kirkko, Verikirkko, Jusupovin palatsi sekä lukemattomat upeat monumentit eri puolilla kaupunkia. Unohtaa ei myöskään sovi edellä mainittuja Nevan siltoja yöaikaan, jolloin sadat turistit kokoontuvat joen varrelle seuraamaan siltojen avaamista vaaleanpunaista samppanjaa nautiskellen.

Sadko -disko, kuten myös hotelli Leningratskaja on aikapäiviä sitten kadonnut historian hämäriin. Trivagon sivuilta sentään löytyy kolmen tähden hotelli Leningrad.

 

Teksti: Heikki Kokko
Kuvat: Heikki Kokon perhealbumi

Comments are closed.