Torppareiden asuinalueella

Kaupungista etelään Lehtoniemi, Rautaniemi ja kaupungin edustan saaret olivat Pappilankylän maita, joita 1700-luvulta alkaen asuttivat pappilan torpparit. Nämä ensimmäiset tunnustelijat rakensivat torppansa Lehtoniemen Matkusniemeen. Rautaniemen torpista vanhin oli Petkelkanta. Muita alueen torppia olivat Haukkaniemi, Jaakkoniemi, Saunaniemi, Saviaho ja Tervapuro.

 Kuopion kulttuurihistoriallisen museon intendentti Pekka Kankkunen selventää:

 – Kuopion maaseurakunnan pappila, niinsanottu Iso-Pappila, sijaitsi 1653-1855 Väinölänniemen tyvessä lähellä nykyistä ”Korukulmaa”. Kun kirkkoherra Matias Ingman kuoli vuonna 1855, siirrettiin Iso-Pappila Pappilanmäelle, jonne tuolloin rakennettiin kirkkoherralle uusi asunto. Iso-Pappila sijaitsi siis nykyisen linja-autoaseman  yläpuolella, nykyisen ”Rikkaitten rinteen” takana, aivan erillään Pappilan kylästä. Maaseurakunnan pappila ei siis ollut maittensa ympäröimä, vaan rajoittui tiukasti kaupungin ja Harjulan tilan väliin.

Iso-Pappila toimi maaseurakunnan pappilana aina vuoteen 1969, jolloin maaseurakunta liittyi Kuopion seurakuntayhtymään nimellä Kuopion Kallaveden seurakunta. Maaseurakunnan Pappilassa Väinölänniemellä asuivat 1800-luvulla kirkkoherrat Nils Agander (1789-1803), Arvid Vallgren (1811-13), Matias Ingman (1817-55). Isossa Pappilassa Pappilanmäellä 1859 alkaen Aron Gustaf Borg (1859-83), Johan Viktor Calamnius (1885-91) ja Johannes Schwartzberg (1893-1915).

 

Sisätilat nukkumista ja talvea varten

”Mikkelistä ämmät pirttiin, nauriit kuoppaan”, kansansanonnan mukaan syksyllä oli aika siirtyä ulkoa sisätöihin.

Melkein kaikki talon askareet nimittäin tehtiin kesällä ulkona: järvellä, metsässä, pellolla, pihapiirissä ja piharakennuksissa. Ruokakin tehtiin usein ulkona keittokodassa. Pyykki- ja pesuvedet lämmitettiin kotarakennelmissa saunalla tai rannalla. Kesän mittaan ja syksyllä ruokaa varastoitiin aittoihin tai maakuoppiin. Talviaikaan tuvissa vietettiin aikaa puhdetöitä tehden. Tuvan uunissa valmistuivat useimmat ruoat jälkilämmöllä hauduttamalla. Uunin kulmalla oli vesikorvo ja puita lämmitykseen. Tuvassa oli uunin lisäksi pitkä pöytä, seinänvieripenkit ja perheen yhteinen sänky, siinäpä kaikki tarpeellinen. Tuvan ulko-oven nurkassa oli isännän puhdetöissä tarvitsema hakkuupölkky, hevosen valjaat, työkaluja ja puutavaraa. Hevosta saatettiin pitää talvella riimussa porstuassa lämpimässä.

 

”Pitää ottaa velkaa oravalta, kun leipä loppuu”

 

1800-luvun torpparit laidunsivat lehmiään varsinkin lähisaarissa. Mäkisille rinteille raivattiin kaski-halmeita.  Jos sato oli oikein hyvä, saatiin yksi ruisleipä eli noin 350 grammaa jokaiselta ruishalmeen neliömetriltä, jos taas kohtasi katovuosi, saatiin ehkä vain leipä kymmeneltä neliömetriltä. Aikuinen mies söi kolme ruisleipää päivän aterioilla. Tästä saa hyvää mittakaavaa työnlaajuudesta, joka leivän hankkimiseen liittyi. Hyvänä satovuonna alueen taloissa säilöttiin osa jyvistä siemenviljaksi, osa pahan päivän varalle vilja-aittaan. Riihikuiva rukiinjyvä oli pääomaa, jonka pystyi muuttamaan rahaksi, niinpä vielä nykyäänkin setelirahaa kutsutaan ”riihikuivaksi”.

 

Apajia ei haluttu paljastaa naapureille eikä toisille nuottakunnille. Nuottalahden torpan rantaa.

Kalastuksella, pääosin nuotanvedolla, oli suuri taloudellinen merkitys torppareille. Lehto- ja Rautaniemessä oli useita nuottakuntia ja paikannimet kertovat kalastuksen historiasta. Kilpailu hyvistä apajapaikoista oli kovaa ja vaati kalastajien kesken sovittuja sääntöjä. Apajille lähtöä odotettiin rannoilla useimmiten hyvässä järjestyksessä.

Eri vuodenaikoina pyydettiin vesiltä eri kaloja. Myös kalojen kutuaika määräsi pyyntiajat. Muikkuja, lahnoja, madetta, haukea, kuoretta, särkeä ja ahventa pyydettiin etenkin nuotalla, rysällä merralla, katiskalla ja verkolla. Muikkukantojen vaihteluja oli menneisyydessä niin kuin on nytkin. Hyvät vuodet ja hyvät saalit muistetaan. Parhaimmillaan yhdestä apajasta saattoi saada 200 – 300 kiloa muikkuja, mutta niinsanottu ripavakallinenkin oli jo hyvä saalis.

Ravintoa tarvittiin, sillä työ oli kaikilla fyysisesti raskasta. Ruokittavia lapsia oli torpissa paljon, yli kymmenen lapsen lauma on ihan normaali, vaikka noin joka kolmas alle taapero kuolikin ennen toista ikävuottaan. Naiset synnyttivät saunassa, moni kuoli synnytyksiin tai jälkikomplikaatioihin. Syntymä ja kuolema on arjessa aina läsnä, eikä niitä ulkoistettu kodin ulkopuolelle.

 

Liikkuminen kirkolle ja kaupunkiin

Vene on kesäisin ollut kätevä kulkuneuvo. Kermaneja ja Turusia retkellä Luhastensalossa, kuva KHM-arkisto.

Talvitie kaupungista pappilan torpille kulki Kuopionlahdelta Kumpusaaren ohi, jossa jäätie erkani Rauhalahden kartanolle, ja jatkui Kärängän sivuitse Jynkänlahteen sekä Lehtoniemelle. Jynkänlahdesta tie jatkui lammen kautta Pitkälahteen. Pitkälahdella yhtyi 1800-luvulla maantie Kuopiosta Savilahden ja Leväsen kautta etelään sekä Lehto- ja Rautaniemen suunnalta tulevat polut. Rauhalahden kartanolta oli myös polku- ja kärrytie tilan torpille Pölläkänlahdelle sekä Savolanniemeen. Laivaliikenteen yleistyttyä 1800-luvun lopulla olivat höyrylaivojen laiturit Haukkaniemessä ja Saunaniemessä. Niillä poikkesivat Kallaveden paikallisreittejä ajavat laivat.

Kaupunkiin mentiin myös tekemään kauppaa. Tapio lehden vuosikerrasta vuodelta 1868 löytyvät Kuopion talvimarkkinoiden torihinnat :

Voi maksoi 12 markkaa leiviskä, raavaan liha 2,5 markkaa leiviskä, sianliha 6 markkaa leiviskä, otrat 30 markkaa tynnöri, muikut 6 markkaa leiviskä, lohi 9-10 markkaa taimen, pellavat 8 markkaa leiviskä. Hyvän työhevosen sai 200 markalla.

 

Koulutus vielä haparoi

 

Kinkereillä opeteltiin niin lukemisen alkeita, Raamatun oppeja kuin kansanvalistustakin. Kielenä oli sentään suomi, vaikka pappi ruotsalainen olikin. Kinkerit kiersivät vuosittain torpasta toiseen ja niiden kuulusteluja raavaskin mies tutisten odotti. Ei ollut aikuisen lukutaidottoman miehen helppoa oppia aakkosista alkaen tavaamaan katekismusta. Maaseudulla alkuopetus jäi kotien tai seurakunnan toteutettavaksi. Torilla myyvät torpparit oppivat työnsä kautta laskemaan ja opettivat taitoja toisille. Koska kodit eivät usein pystyneet antamaan alkeistietoja lapsille, kiertokoulujen merkitys oli merkittävä.

Koska kodeissa työtä oli paljon, eivät lapset kouluja olisi ehtineet käydäkään. Varsinkaan tyttöjen ei katsottu kodin ulkopuolista opetusta elämässään tarvitsevan.

Kun joskus aikaa leikeille oli, torpan lapset leikkivät mielellään hippaa tai hyppivät kivikkoisella pihamaalla leikkiä – ei saa astua maahan. Lapset kulkivat pihalla ja metsässä keväästä pitkälle syksyyn paljain jaloin, joten heillä oli hyppimiseen tottuneet herkät jalat ja hyvä tasapaino. Materiaalit leikkeihin löytyivät luonnosta; kivet, kävyt ja oksanpalat yhdistettynä mielikuvitukseen riittivät.

 

Teksti: Pirjo Kiiski
Kuvat: Kuopion Kulttuurihistoriallinen museo

 

Lähteet:

Pekka Kankkunen: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo sekä museon arkistot
Eeva Kerman: Kuopion Pappilan kylän ja Rauhalahden torpparit, 1982
peda.net/kuopio

 

 

 

 

 

 

Comments are closed.